1.3.2017

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.1.2014

Käräjäoikeus katsoi kohdassa 1 syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A oli 1.7. - 31.12.2009 vahingoittanut aviomiehensä B:n terveyttä tartuttamalla tähän HIV-infektion. A oli tietoisena HIV-infektiostaan ollut useita kertoja suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa kertomatta tälle sairaudestaan, vaikka A oli tiennyt sen tarttumismahdollisuudesta suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä.

Käräjäoikeus hyläten syytteen törkeästä pahoinpitelystä piti A:n rikosta pahoinpitelynä. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan HIV-infektion vaikutukset rajoittuivat yleensä kahdesti vuodessa tehtäviin verikokeisiin ja lääkkeiden ottamiseen kerran päivässä. Vaikka lääkityksellä ei voitu poistaa HIV-infektiota, sen avulla tartunnan vaikutus viruksenkantajan elinikään, elämänlaatuun ja toimintakykyyn saatiin varsin vähäiseksi. A:n tahallisuus ei ulottunut HIV-tartuntaan liittyvien virheellisten ja vanhentuneiden asenteiden aiheuttamaan kärsimykseen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n yhdeksi vuodeksi ehdolliseen vankeuteen katsoen, että A:han kohdistuvassa moitearvostelussa oli kysymys lähinnä siitä, että hän oli HIV-tartuntansa salaamalla pettänyt B:n luottamuksen. A ja B olivat lyhyen seurustelun jälkeen avioituneet ja muuttaneet yhteen. B oli voinut tässä tilanteessa perustellusti odottaa, että hänen terveytensä ei ollut vaarassa hänen harrastaessaan suojaamatonta seksiä A:n kanssa. A:lla oli syksyn 2009 aikana ollut usein tilaisuus muuttaa käyttäytymistään, mutta hän oli jatkanut aloittamaansa tekoa, kunnes B:n tartunta oli sattumalta selvinnyt. Käräjäoikeuden mukaan tällainen menettely ansaitsi ankaran moitearvostelun.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi lisäksi kohdassa 11 lievän pahoinpitelyn. Tällä rikoksella ei ollut vaikutusta rangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Pasi Kumpula ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 1.4.2015

B valitti hovioikeuteen vaatien, että A:n syyksi luetaan törkeä pahoinpitely sekä että A:lle tuomittua vankeusrangaistusta korotetaan ja se määrätään ehdottomaksi.

Hovioikeus katsoi, että HIV-infektio oli krooninen parantumaton sairaus, joka hoitamattomana johti AIDSiin ja ennenaikaiseen kuolemaan. HIV-infektio edellytti sitoutumista jatkuvaan, erittäin säännölliseen lääkitykseen ja virustason seurantaan. HIV-infektion tehokas hoito edellytti, että sairaus havaitaan ajoissa, lääkehoito aloitetaan ennen taudin etenemistä AIDS-vaiheeseen ja että lääkitystä jatketaan loppuelämän ajan. HIV-infektioon on ollut tehokkaita lääkkeitä 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta lääkityksen pitkäaikaisvaikutukset eivät olleet vielä arvioitavissa. Lääkehoidolla oli myös yhteisvaikutuksia muiden lääkkeiden kanssa sekä vaikutuksia seksuaalielämään ja mahdollisuuksiin saada lapsia. Näistä syistä, ja ottaen huomioon viimeaikaisen oikeuskäytännön, hovioikeus piti HIV-infektiota törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistössä tarkoitettuna vakavana sairautena. Hovioikeus piti tekoa myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja luki A:n syyksi törkeän pahoinpitelyn.

Hovioikeus katsoi, että A:n syyksi luettu törkeä pahoinpitely oli sairauden laadun vuoksi ollut hyvin moitittava ja osoittanut vakavaa piittaamattomuutta toisen terveydestä ja tuomitsi hänet kohdan 1 törkeästä pahoinpitelystä ja kohdan 11 lievästä pahoinpitelystä yhteiseen 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirkko Kauppinen, Jukka Kontio ja Birgitta Lemström.

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A on vahingoittanut aviomiehensä B:n terveyttä tartuttamalla tähän HIV-infektion. A oli ollut 1.7. ja 31.12.2009 välisenä aikana tietoisena HIV-infektiostaan vähintään kymmeniä kertoja, todennäköisesti noin sata kertaa, suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa kertomatta tälle sairaudestaan, vaikka hän oli tiennyt sen tarttumismahdollisuudesta suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä. Käräjäoikeus on lausumillaan perusteilla katsonut, että HIV-tartunta oli ollut A:n menettelyn varsin todennäköinen seuraus ja että hän oli syyllistynyt menettelyllään pahoinpitelyyn.

2. A ja syyttäjä ovat tyytyneet käräjäoikeuden tuomioon. Sen sijaan B on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että menettely luetaan A:n syyksi törkeänä pahoinpitelynä. Hovioikeus on katsonut pahoinpitelyn törkeäksi ja tuominnut A:n siitä ja hänen syykseen myös luetusta lievästä pahoinpitelystä yhteiseen 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

3. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A on tartuttanut B:hen HIV-infektion tahallaan. Syyksilukeminen on tahallisuuden osalta lainvoimainen. Asiassa on A:n valituksesta kysymys enää siitä, onko pahoinpitelyä pidettävä törkeänä, ja hänelle tuomittavasta rangaistuksesta.

HIV-infektiota koskevat ennakkoratkaisut

4. Korkein oikeus on julkaissut vuonna 2015 kaksi ennakkoratkaisua, joissa on ollut kysymys HIV-positiivisen henkilön rikosoikeudellisesta vastuusta. Kummassakin tapauksessa vastaaja oli käyttänyt antiretroviraalista lääkitystä ja ollut suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä infektiostaan kertomatta. Sairaus ei ollut tarttunut.

5. Ratkaisussa KKO 2015:83 oli kysymys useista anaaliyhdynnöistä. Korkein oikeus katsoi, että HIV-tartunta on vakava seuraus ja että A oli törkeällä huolimattomuudella aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran. A oli syyllistynyt vaaran aiheuttamiseen.

6. Ratkaisussa KKO 2015:84 oli kysymys emätinyhdynnästä ja siitä, oliko HIV-infektion tarttumista pidettävä sillä tavalla todennäköisenä, että teko oli luettava A:n syyksi törkeän pahoinpitelyn yrityksenä. Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ole tullut esille sellaisia seikkoja, joiden perusteella voitaisiin päätellä A:n tarkoittaneen vahingoittaa B:n terveyttä tai pitäneen varmana sitä, että hänen sairastamansa HIV-infektio tarttuisi B:hen. Korkein oikeus katsoi lisäksi, että tartunnan todennäköisyys oli kerrotuissa olosuhteissa ollut niin vähäinen, ettei edes A:n sairastama C-hepatiitti ollut voinut lisätä tartuntavaaraa sellaiseksi, että A:n HIV-infektion tarttuminen B:hen olisi ollut todennäköisempää kuin sen tarttumatta jääminen.

7. Näitä vanhemmassa ennakkoratkaisussa KKO 1993:92 on puolestaan ollut kysymys siitä, oliko D syyllistynyt tappoon tai vaihtoehtoisesti törkeään pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen. C oli toistuvien suojaamattomien anaaliyhdyntöjen seurauksena saanut D:ltä HIV-tartunnan ja kuollut aidsiin. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että D olisi tarkoittanut tartuttaa infektion kumppaniinsa ja ettei ollut perusteita olettaa, että D ottaen huomioon hänen käytettävissään olleet tiedot tartuntamahdollisuuden suuruudesta olisi pitänyt tartunnan tapahtumista anaaliyhdynnän varmana tai varsin todennäköisenä seuraamuksena. D:n katsottiin syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen.

Sovellettava säännös

8. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan pahoinpitely on törkeä muun muassa silloin, jos pahoinpitelyssä aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

9. Kuten edellä mainittua säännöstä edeltäneen lain (491/1969) esitöistä ilmenee, vakavana sairautena tuli pitää esimerkiksi tautia, joka on aiheuttanut hengenvaaran tahi jota kokemuksen mukaan on pidettävä luonteeltaan hengenvaarallisena (HE 68/1966 vp s. 16, LaVM 11/1969 vp s. 5). Rikoslain uudistuksella (578/1995) ei tarkoitettu muuttaa oikeustilaa (HE 94/1993 vp s. 96).

Onko HIV-infektio vakava sairaus

10. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2015:83 päätynyt siihen, että HIV-infektio oli vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistössä tarkoitettu vakava seuraus. Taudin diagnosoimiseen liittyy epävarmuutta ja viivettä, tauti on krooninen ja sen hallinnassa pitäminen edellyttää sitoutumista loppuelämän pituiseen tarkkaan hoitoon ja seurantaan. Hoitamattomana tauti etenee aids-vaiheeseen ja johtaa lopulta potilaan kuolemaan (kohdat 31 - 33).

11. Korkein oikeus katsoo, että HIV-infektio on rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu vakava sairaus.

Onko pahoinpitelyä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä

12. A on tartuttanut B:hen HI-viruksen. A oli jo vuosia tiennyt infektiostaan, mutta jättänyt kertomatta siitä aviomiehelleen. Suojaamattomat yhdynnät ovat jatkuneet kuukausien ajan ja päättyneet vasta, kun B:n tartunta on sattumalta tullut esiin. Laiminlyömällä kertoa tartunnastaan ja suojata B:tä tartunnalta A on osoittanut välinpitämättömyyttä B:n terveyttä kohtaan. A:n syyksi lainvoimaisesti tahallisena pahoinpitelynä luettua tekoa on tästä syystä perusteltua pitää myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Rangaistuksen mittaamisen perusteista

13. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyden huomioon ottamisella pyritään takaamaan yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen myös rangaistuksen mittaamisessa (KKO 2015:12 kohta 8 ja siinä mainitut ratkaisut).

14. Rangaistus on rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vahingollisuudessa ja vaarallisuudessa on kysymys tunnusmerkistön mukaisten seurausten arvottamisesta (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (ks. esim. KKO 2008:85 kohta 4 ja KKO 2015:52 kohta 17). Syyllisyyden arviointiin vaikuttavat esimerkiksi tahallisuuden aste ja se, onko teko tehty harkiten vai hetken mielijohteesta (HE 44/2002 vp s. 189).

15. Kun kysymys on rangaistuksen määräämisestä rikoksen törkeän tekomuodon tunnusmerkistön täyttävästä teosta, huomioon otetaan rangaistusasteikon puitteissa ja rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten mukaisesti myös ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet rikoksen törkeysarviointiin (ks. KKO 2014:85 kohta 7. Ks. myös KKO 2008:72 kohta 14 ja KKO 2016:56 kohta 23).

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

Lähtökohdat

16. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan törkeästä pahoinpitelystä tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta.

17. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisuja rangaistuksen mittaamisesta käsillä olevan kaltaisessa tapauksessa. Ratkaisussa KKO 1993:92, jossa teon uhri oli kuollut aidsin seurauksena, Korkein oikeus tuomitsi tekijän törkeästä kuolemantuottamuksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Ennakkoratkaisussa KKO 2008:85 törkeän pahoinpitelyn eräänä ankaroittamisperusteena oli vaikean ruumiinvamman aiheuttaminen toiselle, minkä lisäksi pahoinpitelyllä oli aiheutettu hengenvaarallinen tila ja se oli tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla. Tekijälle tuomittiin rangaistukseksi 6 vuotta 6 kuukautta vankeutta. Alempien oikeuksien tuomitsemat rangaistukset HIV-infektio tartuttamalla tehdyistä törkeistä pahoinpitelyistä vaihtelevat Korkeimman oikeuden havaintojen mukaan alle kahdesta vuodesta neljään vuoteen vankeutta.

18. Törkeä pahoinpitely, joka on tehty tartuttamalla HIV-infektio toiseen, poikkeaa merkittävästi tekotavaltaan tavanomaisista pahoinpitelyrikoksista. Pahoinpitelyrikokset toteutetaan tyypillisesti tekemällä ruumiillista väkivaltaa toiselle, kun taas HIV-infektion tartuttamisessa on kysymys toisen terveyden vahingoittamisesta yleensä väkivaltaa tekemättä. Ruumiillisen väkivallan tekeminen on jo itsessään moitittavaa ja rangaistavaa riippumatta siitä, vahingoitetaanko sillä toisen terveyttä. Kuten rikoslain 6 luvun 3 §:ää koskevissa esitöissä on todettu, rikoksen tekotapaa määrittävien piirteiden merkitys rangaistuksen mittaamisessa määräytyy sen mukaan, mitä ne kertovat teon vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta tai tekijän syyllisyydestä (HE 44/2002 vp s. 189 - 190).

Teon vahingollisuus ja vaarallisuus

19. HIV-infektio on nykytiedon mukaan parantumaton sairaus, joka hoitamattomana johtaa potilaan kuolemaan. HIV-infektiota osataan kuitenkin nykyään hoitaa tehokkaasti niin, että se ei etene aids-vaiheeseen eikä johda potilaan kuolemaan. HIV-infektion hoito edellyttää kuitenkin sitoutumista säännölliseen ja elinikäiseen lääkitykseen ja seurantaan. Lääkkeiden epäsäännöllinen käyttö saattaa synnyttää niille vastustuskykyisiä viruskantoja (KKO 2015:83 kohdat 31 - 33). Lääkitystä asianmukaisesti käyttävän potilaan riski tartuttaa HIV-infektio edelleen on suojaamattomassakin sukupuoliyhteydessä pieni (KKO 2015:83 kohdat 13 - 24).

20. Tarkasteltaessa yleensä törkeistä pahoinpitelyistä rikoksen uhreille aiheutuvia seurauksia HIV-infektiota voidaan pitää hyvin vakavana. Huomioon ottaen erityisesti sen, ettei HIV-infektiosta parane, että se hoitamattomana johtaa kuolemaan ja että sen hoito vaatii elinikäistä sitoutumista, sitä on perusteltua pitää selvästi vakavampana sairautena kuin mitä asiassa sovelletun rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun ankaroittamisperusteen soveltaminen vähintään edellyttää. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luetun rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus puoltavat törkeästä pahoinpitelystä säädettyä minimirangaistusta ankaramman rangaistuksen tuomitsemista.

A:n syyllisyys

21. Tahallisuuden aste vaikuttaa syyllisyyden arviointiin, kuten kohdassa 14 on todettu. Rikoslain 3 luvun 6 §:n sanamuodosta ilmenee, että tahallisuutta arvioidaan lähtökohtaisesti tekijän näkökulmasta muun muassa sillä perusteella, kuinka todennäköisenä tekijä on pitänyt seurauksen aiheutumista.

22. A:n syyksi on luettu, että hän oli omasta HIV-infektiostaan ilmoittamatta ollut 1.7. ja 31.12.2009 välisenä aikana useita kertoja suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä puolisonsa kanssa. Käräjäoikeus on arvioinut suojaamattomien sukupuoliyhteyksien todennäköiseksi määräksi noin 100 ja katsonut A:n menettelyn tahalliseksi sillä perusteella, että A oli pitänyt HIV-infektion tarttumista yhdyntöjen varsin todennäköisenä seurauksena. A on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon tältä osin, ja hänen tahallisuuttaan koskeva ratkaisu on siten jäänyt lainvoimaiseksi.

23. A on itse saanut vuonna 2005 HIV-tartunnan seksuaalisen kanssakäymisen seurauksena aikaisemmalta puolisoltaan. Tartunnan toteamisen jälkeen hän on myös saanut tietoonsa ohjeet niistä toimista, joita tartuntojen ehkäiseminen edellyttää. Hänen on täytynyt tietää myös se, että veren HI-viruspitoisuus ja siten tartuntariski kasvaa merkittävästi ennen kuin viruslääkitys tuolloin voimassa olleiden hoitosuositusten mukaan aloitetaan. A on hoitosuositusten mukaisesti aloittanut HIV-lääkityksen vasta 1.4.2010, jolloin B oli jo saanut tartunnan.

24. A:n syyksi on luettu tahallisuuden alin aste eli niin sanottu todennäköisyystahallisuus, mikä vaikuttaa hänelle tuomittavaan rangaistukseen lieventävästi. Edellä lausuttu huomioon ottaen A:n syyllisyyteen ei tältä osin kuitenkaan liity sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, joiden perusteella sanotun vaikutuksen tulisi olisi tavanomaista suurempi.

25. Kuten rikoslain 6 luvun 4 §:n esitöissä on todettu, myös rikoksen tekopäätöksen kiinteys vaikuttaa syyllisyysarvosteluun. Harkiten tehdyistä rikoksista rangaistaan ankarammin kuin hetken mielijohteesta syntyneistä teoista (HE 44/2002 vp s. 189). A on ollut noin puolen vuoden ajan toistuvasti suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa salaten oman tartuntansa. Vaikka A:n menettelyä HIV-infektion tartuttamisessa ei voida pitää harkittuna, hänellä on kuitenkin tuona aikana ollut mahdollisuus harkita ja muuttaa menettelyään. A on tästä huolimatta jatkanut suojaamattomia yhdyntöjä B:n kanssa, kunnes tämä on saanut tiedon tartunnastaan. A:n syyksi luettu törkeä pahoinpitely osoittaa sen vuoksi tässä suhteessa selvästi suurempaa syyllisyyttä kuin ne varsin tyypilliset törkeät pahoinpitelyt, jotka tehdään pikaistuksissa tai muutoin hetken mielijohteesta.

26. Tekijän syyllisyyttä arvioitaessa otetaan huomioon myös pahoinpitelyn uhrin mahdollinen avuttomuus tai kykenemättömyys suojautua pahoinpitelyltä (ks. HE 44/2002 vp s. 189 - 190). A:n ja B:n suhteen laatu huomioon ottaen B on voinut luottaa siihen, ettei A jätä kertomatta hänelle hänen terveytensä kannalta olennaista tietoa eikä varsinkaan tahallaan vahingoita vakavasti hänen terveyttään. A:n jätettyä kuitenkin kertomatta HIV-infektiostaan B:llä ei ole ollut mahdollisuutta harkita toimenpiteitä tartunnalta suojautumiseksi.

27. Yhteenvetonaan Korkein oikeus toteaa, että A:n menettely osoittaa edellä mainituista syistä tavanomaista suurempaa piittaamattomuutta toisen terveydestä. A:n syyllisyys puoltaa törkeästä pahoinpitelystä säädettyä minimirangaistusta ankaramman rangaistuksen tuomitsemista.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

28. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta rikoksesta on 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta. A:n syyksi käräjäoikeudessa luetulla lievällä pahoinpitelyllä ei ole vaikutusta hänelle tuomittavaan rangaistukseen. Vankeuden pituus huomioon ottaen sitä ei voida tuomita ehdollisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:lle tuomittu vankeusrangaistus alennetaan 2 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeutta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko, oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Juha Häyhä, Marjut Jokela (eri mieltä) ja Mika Huovila. Esittelijä Jukka Siro.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Jokela: A:n menettely on käräjäoikeuden tältä osin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla katsottu tahalliseksi. Pahoinpitelyn törkeysarvostelusta ja teosta määrättävästä rangaistuksesta lausun seuraavan:

Rikoksen törkeyden arviointi

Pahoinpitely on rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan törkeä, jos jokin lainkohdassa mainittu peruste on toteutunut ja jos rikosta myös kokonaisuutena arvostellen on pidettävä törkeänä. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan ankaroittamisperuste täyttyy, jos pahoinpitelyssä aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila.

Kuten pykälän sanamuodosta ilmenee, pahoinpitelyä ei yleensä voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä vain siksi, että jokin ankaroittamisperusteista täyttyy. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä on kuitenkin katsottu, että joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi (KKO 2013:57 kohta 6).

Enemmistön tavoin katson, että HIV-infektio on lainkohdassa tarkoitettu vakava sairaus. Törkeysarvostelua varten HIV-infektion vahingollisuutta ja vaarallisuutta on kuitenkin verrattava muihin ankaroittamisperusteen täyttäviin pahoinpitelyn seurauksiin. Ajoissa löydetty HIV-infektio, jollaisesta B:n kohdalla on kysymys, on nykyään tehokkaasti hoidettavissa. Nykyisen hoitokäytännön mukaan lääkitys aloitetaan heti tartunnan havaitsemisen jälkeen, jolloin myös tartuttamisriski on käytännössä häviävän pieni. Hoidon vaatima lääkitys, sen tarkka noudattaminen ja toistuvat lääkärintutkimukset eivät poikkea monien muiden kroonisten sairauksien vaatimista toimenpiteistä.

Katson, ettei HIV-infektiota ole aihetta pitää niin vaarallisena ja vahingollisena, että infektion tartuttamista voitaisiin pitää törkeänä pahoinpitelynä vain seurauksen laadun perusteella.

Laissa ei ole määritelty kokonaisarvostelussa huomioon otettavia tekoa lieventäviä ja ankaroittavia seikkoja, ja ne voivat vaihdella rikostyypeittäin. Sovellettavassa lainkohdassa mainittujen muiden ankaroittamisperusteiden ohella merkitystä voi olla muun muassa rikoksen tekotavalla, tekijän motiiveilla ja teon tarkoituksellisuudella.

A ei ole kertonut sairaudestaan B:lle parisuhteen alkaessa eikä myöhemminkään sen noin puolen vuoden aikana, jolloin sukupuoliyhteydet ovat olleet suojaamattomia. Käräjäoikeus on katsonut A:n menettelyn tahalliseksi sillä perusteella, että A on pitänyt HIV-infektion tarttumista yhdyntöjen varsin todennäköisenä seurauksena. Käräjäoikeus on perustanut arvionsa tartuntariskiin 1:100 - 1:1 000, joka on selvästi korkeampi kuin nykytietämyksen mukainen tartunnan todennäköisyys naiselta miehelle, 1:700 - 1:3 000 (KKO 2015:84, kohta 11). Suuri sukupuoliyhteyksien määrä on ollut välttämätön tekijä sille, että tahallisuuden alaraja on täyttynyt edes käräjäoikeuden käyttämillä tartuntariskiä kuvaavilla luvuilla. Tekoajan pituutta tai sukupuoliyhteyksien määrää ei tämän vuoksi voida pitää teon moitittavuutta erikseen lisäävinä perusteina.

Asiassa ei ole väitetty, että A olisi tarkoittanut tai halunnut tartuttaa sairauden puolisoonsa. A:n menettely osoittaa piittaamattomuutta seurauksista, niin kuin enemmistö on kohdassa 27 lausunut. Välinpitämättömyys ei kuvaa tahallisuutta, vaan vähemmän moitittavaa rikosoikeudellista tuottamusta. A:n menettelyyn ei liity väkivaltaa eikä muita lainkohdassa mainittuja ankaroittamisperusteita.

Katson, ettei asiassa ole esitetty perusteita, joiden nojalla A:n syyksi luettu pahoinpitely olisi kokonaisuutena arvioiden törkeä. A:n syyksi jää siten käräjäoikeuden lausumin tavoin pahoinpitely.

Rangaistusseuraamus

Enemmistön päädyttyä katsomaan, että A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn, lausun rangaistusseuraamuksesta seuraavaa:

Rangaistuksen määräämisessä ja mittaamisessa tulee ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 3 ja 4 §:ssä säädetyt perusteet. Rangaistukseen vaikuttavat myös ne tekoa lieventävät tai ankaroittavat seikat, joilla on merkitystä rikoksen törkeysarvioinnissa.

Törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko on laaja, vuodesta kymmeneen vuoteen vankeutta. Käsillä olevan kaltaisesta tai muistakaan tartuntataudin levittämiseen perustuvista pahoinpitelyrikoksista ei ole ajanmukaista Korkeimman oikeuden rangaistuskäytäntöä. HIV-tartuntaa koskeva ennakkopäätös KKO 1993:92, jossa tekijä tuomittiin törkeästä kuolemantuottamuksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen, on ajalta, jonka jälkeen lääketieteen kehitys on merkittävästi vähentänyt HIV-tartunnan vaarallisuutta. Ennakkopäätökset KKO 2015:83 ja 2015:84 eivät koske pahoinpitelyä, koska HIV-tartuntaa ei ollut tapahtunut. Ratkaisussa 2015:83 tekijä tuomittiin vaaran aiheuttamisesta, mutta rangaistuksen määrä ei ollut Korkeimman oikeuden ratkaistavana. Ratkaisussa 2015:84 syyte pahoinpitelyn yrityksestä hylättiin, koska vähäisen tartuntariskin vuoksi tekoa ei voitu pitää tahallisena.

Enemmistön perustelujen kohdassa 17 viitattu ennakkoratkaisu 2008:85 koski erityisen raakaa ja julmaa pahoinpitelyä, jossa uhrille oli aiheutunut myös hengenvaarallinen tila ja erittäin vaarallinen kallo-aivovamma. Tapauksesta ei voida saada juurikaan ohjetta rangaistuksen mittaamiseen nyt käsiteltävänä olevassa asiassa.

A:n menettelyssä on käräjäoikeuden tuomionkin mukaan kysymys tahallisuuden alimmasta asteesta. A:n syyllisyyttä ja muita edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioidessani katson, että oikeudenmukainen seuraamus hänen syykseen luettavasta menettelystä on 1 vuosi 8 kuukautta vankeutta.

A:ta ei ole aikaisemmin rangaistu rikoksesta. Hänen rikokseensa ei sisälly niin vakavia piirteitä, että rangaistus olisi määrättävä ehdottomana. Määrään rangaistuksen ehdolliseksi.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Jokela.